Poimintoja kirjamessuilta

Tammsaare, Kallas
koululukemistoa
tänään Virossa

sananvapaus
Suomessa, marttyyrina
Hannu Salama

aika kerrostuu
kertojissa, muistoissa
hyvä ja paha

monimutkainen
maailma, hallitaanko
tieteen avulla?

ajatteleva
ihminen keskustelee
kuuntelee, muuttuu

Olin merkinnyt kalenteriini Helsingin kirjamessut  monta kuukautta sitten, mutta sen päälle oli vähitellen työntynyt monia pieniä tapahtumia. Loppujen lopuksi Aino Kallas Seuran viesti sähköpostissa herätti, sai perumaan päivän muut menot ja rientämään kirjamessuille perjantaina 27.10.2017.

Voiko virolaista ymmärtää?

Juhani Salokannel, Silja Vuorikuru ja Seppo Zetterberg, seisomassa haastattelija Rein Kool

Silja Vuorikuru, Seppo Zetterberg ja Juhani Salokannel keskustelivat Rein Koolin johdolla Kullervo-salissa. Keskustelijoiden tuoreet kirjat Aino Kallas – Maailman sydämessä, Uusi Viron historia ja Nuoren Viron omatunto. Kansalliskirjailija A. H. Tammsaare olivat pöydällä heidän edessään.

Seppo Zetterberg sanoi, että perusero maidemme välillä on se, että Virossa oli maaorjuus, Suomessa ei. Erilaiset herruussuhteet vaikuttavat ihmisen mielen muokkautumiseen. Vaikeinta on tuttuuden illuusio.

Silja Vuorikuru painotti, että Suomesta kotoisin olevana Aino Kallas ei pyrkinyt omimaan Viron kulttuuria. Kallaksen ensimmäisen kirjan nimi oli nöyrästi ”Meren takaa” ja hän kirjoitti suomeksi. Nykyään Aino Kallas on Virossa tunnetumpi kuin Suomessa; hänen kirjojaan luetaan Viron kouluissa.

Juhani Salokannel kertoi, että Tammsaarta ei lueta Suomessa, kun taas Linnan teoksia ja Kiven Seitsemää veljestä luetaan Virossa. Suomalaiset ovat kirjoittaneet sotaromaaneja, virolaiset taas kouluromaaneja. Ne eivät ehkä innosta Suomessa. Virossa pidetään sotamies Švejkistä, joka lienee vielä enemmän ”velikulta” kuin Linnan kuvaamat sotilaat. 1930-luvulla Erkki Reijonen suomensi Tammsaaren Totuus ja oikeus -kirjasarjasta ensimmäisen ja viidennen osan. Viidennen osan esipuheeseen Tammsaare oli kirjoittanut kuvauksen siitä, mitä kirjojen välissä oli tapahtunut. Reijonen oli todennut, että Suomen kansa ei ehkä tuolloin vielä ollut kypsä lukemaan Tammsaaren teoksia.

Jälleenrakentajien lapset

Tuomo Tamminen, Antti Malinen ja Anna Kortelainen

Historiantutkija Antti Malinen ja toimittaja Tuomo Tamminen keskustelivat kirjastaan Jälleenrakentajien lapset Anna Kortelaisen johdolla Eino Leino -lavalla. Kirjoittajien isovanhemmat ovat olleet sodassa, joten heidän vanhempansa ovat jälleenrakentajien lapsia. Kirja pohjautuu haastatteluihin ja muiden toimijoiden kuten Kansallisarkiston keräämään muistitietoon.

Sotien jälkeiset olosuhteet poikkesivat toisistaan esimerkiksi Länsi-Suomessa ja Kainuun asutustiloilla; Länsi-Suomessa palattiin jo olemassa olleille tiloille ja koteihin, kun taas Kainuussa jouduttiin aloittamaan peltojen raivaamisesta, ja myös lapset osallistuivat raskaisiin töihin. Olosuhteista huolimatta lapsilla on noista ajoista sekä pahoja että hyviä muistoja. Olosuhteet koettiin sen mukaan, miten isä ja äiti niihin suhtautuivat. ”Aika kerrostuu kertojissa.”

Aikuistuneilla lapsilla on ollut vahva halu ymmärtää omia vanhempiaan. Koulukiusaamisistapausten selvittämisestä lasten piti itse ottaa vastuu, aikuiset eivät niihin puuttuneet. Haastattelujen ja kerätyn muistitiedon mukaan 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa syntyneet kokivat, että heillä ei saanut olla murrosiän kapinaa toisin kuin heidän nuoremmilla sisaruksillaan.

Kommarikakaran Helsinki

Tarja Tornaeus ja Laura Salama

Laura Salama keskusteli kirjastaan Kommarikakaran Helsinki Tarja Tornaeuksen kanssa Mika Waltari -lavalla. Kirjoittaja kertoi kasvaneensa taiteilijakodissa ja olevansa filosofian maisteri pääaineenaan taidehistoria, opiskelevansa edelleen kuvataidetta – tavoitteena saattaa opinnot loppuun sitten joskus eläkkeellä. Kirjoittajan omat piirrokset Helsingistä ovatkin kirjassa merkittävässä roolissa.

Laura Salama muisteli lapsuuttaan, erityisesti Kiilan vappulounaita, kun lapset leikkivät pöydän alla ja aikuiset panivat maailmaa järjestykseen.

Tarja Tornaeuksen mukaan Laura Salaman piirroksista on sanottu, että nämähän ovat kuin uuden Henrik Tikkasen. Tarinoista taas on löydetty samanlaisuutta kirjoittajan isän Hannu Salaman teksteihin. Isältään kirjoittaja kertoi oppineensa mm., että tekstejä luetaan hitaasti, kuunnellaan, miltä sana kuulostaa.

Voiko se olla totta?

Tiina Raevaara ja Kari Enqvist keskustelivat Kullervo-salissa Markus Leikolan johdolla kirjasta Voiko se olla totta? Skeptisiä näkökulmia nykymenoon. Kirjan toimittanut Tiina Raevaara on kirjan julkaisseen Skepsis ry:n varapuheenjohtaja.

Humpuuki on sellaista, joka näyttää tieteeltä, mutta ei ole sitä. Huonosti tehdyt artikkelit, joissa taustatietoja ei tarkisteta, mahtuvat jatkumoon valejulkaisuista luotettavaan tietoon. Netin nopea tiedonvälitys ei anna aikaa selvittää taustoja – toisin kuin puoli vuosisataa sitten, jolloin tietoa haettiin kirjastosta kaukolainana, joka tuli päivien tai viikkojen kuluttua ja piti kohta palauttaa. Nykyihmisen päivä täyttyy infovirrasta pellon kyntämisen sijaan.

Useimmat some-jakelijat saattavat luulla levittävänsä oikeaa tietoa. Pitkäjänteisen, vuosia kestävän tieteellisen tutkimisen sijaan nykyisin googletetaan ja asia on sitten siinä. Tieteen kriittisellä menetelmällä saavutetaan käytännön totuuksia. Monimutkaisessa maailmassa ihminen etsii hallinnan tunnetta tieteestä. Valetiedot taas ratsastavat lyhyillä lauseilla ja iskusanoilla.

Mitä pitäisi tehdä? Pääministerille tiedeneuvonantaja ja yliopistoille autonomia.

Siipirikon kuiskaus

Maria Asunta ja Päivi Alasalmi

Päivi Alasalmi keskusteli saamelaistrilogiansa kolmannesta teoksesta Siipirikon kuiskaus Maria Asunnan kanssa Mika Waltari -lavalla.

Hän aloitti saamelaisista kirjoittamisen vuonna 2008, mutta tunsi tarvetta perehtyä enemmän saamelaisten historiaan. Niinpä saamelaistrilogian ensimmäinen kirja, Joenjoen laulu, ilmestyi vasta viiden vuoden kuluttua, vuonna 2013. Saamelaistrilogia kertoo 1520-luvusta sekä vuodesta 1555. Elämä oli tuolloin raskasta ja tarvittiin miehen ja naisen roolit – ettei naisen tarvinnut lähteä vuorokausia kestäneeseen sudenhiihtoon tai karhunkaatoon.

Saamelaistrilogian tarinan edetessä päähenkilö Soruia kasvaa nuoresta tytöstä naiseksi ja pahaksi ämmäksi. Hän tuntee, ettei saa kuolla, että hän on suvun koossa pitävä voima, isältään perimine tietäjänlahjoineen enemmän kuin yksi ihminen. Siipirikon kuiskauksesta, joka päättää saamelaistrilogian, Päivi Alasalmi kirjoitti ensin viimeisen kappaleen, joka ei sen jälkeen muuttunut. Soruia on ollut hänen mielessään, asunut hänen päässään, jo yhdeksän vuotta.

Tiellä sananvapauteen

Kai Ekholm, Olli Alho, Jaana Kivi ja Jörn Donner

Olli Alho, Jaana Kivi ja Jörn Donner keskustelivat Kirjakahvilassa Kai Ekholmin johdolla kirjasta Tiellä sananvapauteen 1917–2017, johon liittyy myös nettisivusto Tiellä sananvapauteen – Suomalaisen sananvapauden ja sensuurin muistikirja.

Kai Ekholmin kehotuksesta Olli Alho muisteli Jyväskylän kesää 1969, jonka teemana oli Latinalainen Amerikka. Tilaisuus koettiin vasemmistolaiseksi ja ohjelmajohtajana hän sai potkut. Pari viikkoa potkujen jälkeen hän sai kotiin kannettuna presidentti Urho Kekkoselta kirjeen, jossa tämä totesi, että festivaali oli ollut niin puolueeton kuin vain voisi olla. Olli Alho totesi, että tekee hyvää tulla potkituksi tehtävästä, josta on innostunut. Eikä hän koe itseään marttyyriksi.

Jaana Kivi joutui esi-Ylegaten silmään kirjoittaessaan kriittisesti EU:n ja Yhdysvaltojen välisistä TTIP-vapaakauppaneuvotteluista vuonna 2013. Silloinen ulkomaankauppaministeri Stubb kutsui hänet puhutteluun ja totesi, että virheellistä tietoa ei saa levittää. TTIP-vapaakauppaneuvotteluista pitää kirjoittaa myönteisesti. Toimittajasta ja hänen lähteistään etsittiin vasemmistolaista taustaa.

Mikä on instituutioiden merkitys sananvapaudelle? Alpo Rusin tapauksessa supo epäili tätä vakoilusta DDR:n hyväksi. Hänet todettiin lopuksi syyttömäksi. Tämä osoittaa, että voimakastakin instituutiota vastaan voidaan taistella.

Olli Alhon mukaan Suomen ainoa sananvapauden marttyyri on Hannu Salama, johon Juhannustanssien jumalanpilkkaoikeudenkäynti jätti jälkensä. Toki hän jatkoi kirjailijana, mutta ihmisenä muuttui, alistui. Myös silloinen arkkipiispa Martti Simojoki kärsi tapauksesta.

Jörn Donner kertoi istuutuneensa eräässä tilaisuudessa Urho Kekkosen viereen. Joku paikalla olleista oli kauhuissaan huudahtanut: ”Miten presidentti voi istua neuvostovastaisen miehen vieressä?” Siihen Kekkonen oli tokaissut: ”Minä päätän, kuka on neuvostovastainen.”

Mummo

Antti Heikkinen ja haastattelija

Antti Heikkinen keskusteli kirjastaan Mummo haastattelijan kanssa Aleksis Kivi -lavalla. Aiheeseen innoittajana oli oma mummo,  sisukas, työteliäs ja pahankurinen, ei siis pullantuoksuinen. Takakannen teksti kirjoitettiin ennen kuin kirjan varsinaista tekstiä oli aloitettu. Kirja ei kerro kirjoittajan omasta mummosta vaan kirjassa on otteita monista elämäntarinoista, niistä, joita kuulee kylällä tai vaikka kapakassa kaljalla istuessaan. ”Kirjoittaminen on keräilytaloutta.” Kirjoittajan sisko on kuitenkin todennut: ”Kirjassa on mummon henki.”

Kirjoittaja on haastatellut mm. metsuria, joka on syntynyt samana päivänä kuin Suomi, 6.12.1917, ja elelee edelleen hyväkuntoisena palvelutalossa. Mitä tämän äiti oli syntymäpäivästä kertonut? Kertoi sään lauhtumisesta ja isän harmittelusta, kun vaatteet kastuivat metsällä. Ei sanaakaan Suomen itsenäistymisestä. Yhteisön historia on eri asia kuin tavallisen ihmisen kokema. Niin, paitsi sota, se heijastuu jokaisen elämään.

Mummo eli 93-vuotiaaksi ja selvisi kuudestatoista sydäninfarktista. Mummon testamentti alkoi sanoilla: ”Jos minä kuolen..” Antti Heikkinen muisteli tapausta, kun mummo vanhoilla päivillään antoi hänelle vielä yhdet villasukat. Totesi, että nämä nyt ovat viimeiset, jotka minä neulon. Kun poika sitten oli lähdössä, mummo huusi perään, että kun ne kantapäät kuluvat puhki, niin tuo sukat tänne niin parsin ne.

Yleisöstä kysyttiin, kuka voisi esittää pääosaa, jos Mummosta tehtäisiin elokuva. Antti Heikkinen mietti hetken ja vastasi: ”Anneli Sauli.”

Ainoa mikä jää

Vasemmalta haastattelija, Janne Saarikivi ja Kari Enqvist

Kari Enqvist ja Janne Saarikivi keskustelivat kirjastaan Ainoa mikä jää haastattelijansa kanssa Minna Canth -lavalla. Kirjoittajat kohtasivat somessa ja Turhan tiedon seurassa, johon Janne Saarikivi oli pyytänyt Kari Enqvistiä alustajaksi.

Molemmat kertoivat ärsyyntyvänsä toistensa mielipiteistä, mutta samalla kunnioittavansa toisen tapaa argumentoida. Kari Enqvist sanoi hämmästyvänsä nähdessään pallon päällä seisovan hylkeen, joka kannattelee maapalloa nenällään. Janne Saarikiven mielestä erimielisyys on lähtökohtaisesti kivaa. Kari Enqvist myönsi, että keskustelut ovat syventäneet ja täsmentäneet hänen ajatteluaan. Hyvä keskustelija ei lukkiudu joihinkin mielipiteisiin.

Ainoa mikä jää on aikuisten keskustelukirja. Kirjoittajilla on tohtorintutkinnot ja he työskentelevät yliopistolla, osaavat kävellä ilman tukea. Kirja on ”miesselitystä” parhaimmillaan, rakkautta sanoihin ja tekstiin, tavoitteena kirjoittaa mahdollisimman hyvin. Kirjassa näkyy myös narratiivi, alussa kirjoitetaan pidättyvämmin ja vähitellen opitaan tuntemaan toinen paremmin. Kirja on rauhallinen. Keskustelijat eivät pyri vakuuttamaan toista tai muuttamaan toista ajattelemaan itsensä tavoin. Dialogi on silti hyödyllistä.

Kari Enqvist sanoi, ettei hän kirjoittaessa ajattele lukijaa. Kirjoittaminen on kirjallista itseilmaisua, sisimmän ilmentymää. Eihän kuvataiteilijakaan värejä kankaalle läiskiessään ajattele, mitä värejä katsojat haluaisivat nähdä. Hän ilmentää työllään omaa sisintään. Janne Saarikivi lisäsi, että kirjoittamisen päämotiivi on selvittää itselle joitain asioita. Kirjoittamisprosessi on osa ajatteluprosessia.

Haastattelija totesi, että hänen somekuplassaan Janne Saarikivi on yksi siteeratuimpia ja jaetuimpia kirjoittajia. Janne Saarikivi muistutti, että päätyössään tutkijana hän joutuu kirjoittamaan tietyllä tavalla. Mutta hän haluaa kirjoittaa myös toisenlaisia tekstejä, tekstejä, joissa ei välttämättä ole samaa mieltä itsensä kanssa. Mielipide riippuu katsantokulmasta. Kari Enqvist konkretisoi: ”Tässä mielipiteeni. Jos et pidä siitä, niin minulla on muitakin.”

Puhuminen selventää asioita. Ainakin pysytään ikuisissa tai turhissa tiedoissa. Ajatteleva ihminen muuttuu jatkuvasti.

Kategoria(t): kirjallisuus, Viro Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *