Itsepäinen Suomi Sastamalassa

elokuvissa
itsepäistä uhoa
ja huumoria

kirja tallentaa
siirtää tiedon, uudistaa
lukijan mielen

mielikuvitus
moraalin edellytys:
mitä seuraa jos?

maailmani on
oma luomukseni, vain
minulla vastuu

sananvapaus
itsesensuuri uhkaa
sammuttaa meidät

kalevauva.fi
uusi kansanperinne
vauva-palstalta

kotirouvasta
kansanedustaja – ja
pakinoitsija

Sastamala kutsui taas kirjaväkeä Vanhan kirjallisuuden päiville Sylvään koululle 29.6.–1.7.2017 . Samalla alkukesän koleus vaihtui, ainakin muutamaksi päiväksi, lämpöön ja aurinkoon.

Veikko Sinisalo suomalaisessa elokuvassa

Torstai-illan ennakkotilaisuudessa Hannu Salmi kertoi Veikko Sinisalosta ja esitti kuvanäytteitä hänen elokuvarooleistaan, joiden esittämiseen oli saatu lupa KAVAlta.

Veikko Sinisalo (1926–2003) työskenteli nuorena veturinlämmittäjänä ja Riihimäen lasitehtaalla. Hän valmistui Teatterikoulusta vuonna 1950 ja sai pian sen jälkeen ensimmäisensä kiinnityksensä suomalaiseen elokuvaan. Hänellä oli pienet sivuroolit vuonna 1951 valmistuneessa Kuismassa ja Helinässä ja vuonna 1954 valmistuneessa Oprissa.

Edvin Laineen ohjaaman, vuonna 1955 valmistuneen Tuntemattoman sotilaan Lahtinen oli Veikko Sinisalon läpimurtorooli, joka palkittiin Jussi-patsaalla. Väinö Linnan Yrjö Lahtinenhan oli vasemmistolainen, sodankäyntiä kritisoiva, mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen hahmo. Itsepäisyydestään ja kriittisyydestään huolimatta hän omistautui tekemiselleen. Lahtinen oli ehkä samanlainen itseoppinut kuin Sinisalo.

Seuraavaksi Veikko Sinisalo esitti Untoa Väinö Linnan romaaniin Musta rakkaus perustuvassa elokuvassa vuonna 1957. Arvosteluissa roolitöitä kehuttiin, mutta rankka juoni hämmensi yleisöä ja kriitikoita.

Veikko Sinisalolle ruvettiin etsimään rooleja, joissa hänen jo Tuntemattomassa pilkahtanut huumorinsa pääsisi esiin. Hän esitti nimiroolin Aarne Laineen vuonna 1958 ohjaamassa Murheenkryynin pojassa sekä samana vuonna valmistuneessa Edvin Laineen ohjaamassa ja Väinö Linnan käsikirjoittamassa Sven Tuuvassa. Hänellä oli pieniä rooleja Spede Pasanen tuotannon Pähkähullussa Suomessa vuonna 1967, Noin 7 veljeksessä vuonna 1968 ja Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa vuonna 1969.

Laurilan Anttoota hän esitti Edvin Laineen vuonna 1968 ohjaamassa Täällä Pohjantähden alla ja Aleksis Kiven isää Jari Halosen vuonna 2002 ohjaamassa Aleksis Kiven elämässä. TV-teatterin esityksistä hänet muistetaan erityisesti monologista Sokrateen puolustuspuhe. Torstain tilaisuus päättyi kuitenkin katkelmaan Hannu Heikinheimon ohjaamasta Jokamiehestä vuodelta 1983.

Avajaiset

Sastamalan yhdistyneet soittokunnat

Vanhan kirjallisuuden päivien avajaisten sisääntulomusiikista vastasi Suomi 100 -orkesteri, jossa soittivat Kiikan ja Huittisten soittokunnat. Avajaiset juonsi Karo Hämäläinen, joka totesi mm.: ”Jos itsepäisyydellä voi rikastuttaa lompakkoa, niin kirjoja lukemalla voi rikastuttaa sielua.” Hän luonnehti itsepäistä toisaalta määrätietoiseksi, joka menee läpi harmaan kiven, toisaalta jääräpäiseksi ja muutosvastarintaiseksi.

Leena Majander-Reenpää

Avatessaan Vanhan kirjallisuuden 33. päivät Leena Majander-Reenpää lausui katkelman Oiva Paloheimon runosta Auttamaton Pekka  ja makusteli sanoja itsenäinen – itsepäinen. Kirsti Mäkinen, joka kuoli viime vuoden lopulla, oli Vanhan kirjallisuuden päivien kantava voima kolmella vuosikymmenellä. Hänellä oli loputon ideointikyky, hän oli valovoimainen ja – niin, itsepäinenkin. Pidimme hiljaisen hetken hänen muistokseen.

Sastamalan kaupungin kasvatusjohtaja Pekka Kares muisteli, miten 33 vuotta sitten ensimmäisillä kirjapäivillä jännitettiin, tulisiko paikalle ketään. Kun Suomi sata vuotta sitten itsenäistyi, kansa jakautui kahtia ja lopulta eduskunnassa äänestettiin, miten itsenäisyys toteutetaan. Eemil Nestor Setälä laati itsenäisyysjulistuksen. Suomalaisena sivistyskansana olemme osa eurooppalaista sivistystä.

Kirjan avulla tietoa siirretään ja tallennetaan tuleville sukupolville. Kunnan tehtävä on edistää asukkaiden hyvinvointia ja huolehtia mm. sotesta, kaduista ja kouluista. Kunnan tehtävä on huolehtia myös hengen ravinnosta, mikä korostuu tulevaisuuden kunnassa. Sastamalan kaupunki on itse julistautunut Suomen kirjapääkaupungiksi. Kaupunki luo puitteet verkostoyhteistyölle ja koordinoi sitä. ”Tervetuloa kirjoille Sastamalaan.”

Hannu-Pekka Björkman heitti, että näyttelijän uralla on kolme vaihetta: ”Kuka toi on?”, ”Onks se täällä taas?” ja ”Elääks se vielä?” Antti Hyryä hän luonnehti sielun ja sen mielenliikkeiden ja tunnelmien puhtaaksikirjoittajaksi. Kirjoittaminen ei ole kielipeliä, lause tarkoittaa sitä mitä se tarkoittaa. Leena Krohn osoittaa, että mielikuvitus ei ole alempaa kuin äly. Mielikuvitus on moraalin edellytys; moraali alkaa siitä, että osaa kuvitella tekojensa seuraukset.

Ihmisenä elämisestä pitää ottaa vastuu. Maailmani on kuviteltu, omaa luomistani; kukaan muu ei elä sitä samalla tavoin kuin minä. Sana ”koti” tai ”puu” tarkoittaa jokaiselle eri asiaa. Sanat ovat myös kulttuurisidonnaisia. Mitä sanat aiheuttavat mielessämme? Onko sitaatti älyn näppärä korvike?

Kuva on kielen uutta olemista, tulevaisuuteen suuntautuva teko. Eletty kuva kajahtelee lukijassa, uudistaa ihmistä. Runoudella on voima tehdä maailmasta ihmiselle koti. Kirjallisuus on yhteiskunnann ainoa moraalivakuutuksen muoto. Ihmisen moninaisuus on kirjallisuuden elinehto ja olemassaolon tarkoitus. Taide ja kirjallisuus ovat lajimme päämäärä.

Jos johtajat valittaisiin lukeneisuuden perusteella, niin maan päällä olisi vähemmän murhetta. Mitä enemmän ihminen lukee runoutta, sitä suvaitsevammin hän suhtautuu monisanaisuuteen. Syvyys on samaa ainetta kuin pinta. Hengellistä omaisuutta ei ole ellei sitä jaeta.

Warelius-palkinnon jako. Vasemmalta Jukka-Pekka Pietiäinen, Titta Putus-Hilasvuori ja Markku Monni

Suomen Antikvaariset Kirjakauppiaat ja Suomen Antikvariaattiyhdistys valitsivat vuoden kirjatoukaksi Riku Jokisen. Suomen tietokirjailijoiden Warelius-palkinnon saivat
Merete Mazzarella ja Titta Putus-Hilasvuori. Edellinen ei valitettavasti päässyt paikalle, mutta lähettämässään ruotsinkielisessä kiitospuheessaan hän totesi, että emme tee monimutkaisuutta yksinkertaiseksi vaan ymmärrettäväksi. Titta Putus-Hilasvuori totesi kiitospuheessaan, että kirja ei synny yksin ja kiitti kollegoita ja apurahoja myöntänyttä Suomen tietokirjailijoiden yhdistystä.

Kaarina Hazard sanoi, että pidämme pahana, jos lapsi on itsepäinen, niskuroiva ja itsekäs. Entä kansa? Onko itsepäisyys aikuisille kehun paikka? Suo, kuokka ja Jussi? Seitsemän veljestä? Onko uho sinnikkyyttä vai hulluutta? Onko taipuminen ämmien hommaa? Onko naisten osa koota sirpaleet, parsia mitä yöllisen uhon jäljiltä jäi? Vai onko uhoava Kullervo vain haavekuva?

Olemme hyviä tilaisuuteen tarttumisessa ja sopeutumisessa historian siipien havinaan, jolle emme mitään voi. Meillä on mielikuvitusta, olemme ”vie mennessäs, tuo tullessas” -kansaa. Osaamme tehdä puusta mitä vain. Selkäranka on meillä notkea kuin kissalla; hulluhan se olisi, joka menisi muualta kuin siitä, missä aita on matalin.

Olemmeko keksijöitä? Suomi syntyi muiden matkinnasta ja räyhäisänmaallisuus on myös matkittua. Pelkäämme ja rakastamme kuten muut. Olemme kaikenmoista kuten muutkin.

Itsenäistymisen aikaan Suomen suurruhtinaskunnassa puhuttiin monia kieliä, eivätkä puhujat ymmärtäneet toisiaan. Viipuri oli kosmopoliittinen vuonna 1920. Meille on tyypillistä hetkeen ja tilaisuuteen heittäytyminen, sekalaisuus.

Mitä pitäisi ajatella Rautatientorin mielenosoittajista? Onko ruma epäsopiva ehkä todempi kuin kädenlämpöinen? Meidän pitäisi juhlia eripuraa, sekalaista porukkaa sieltä sun täältä. Tilkkutäkkiä. Erityisen suomalaista ei ehkä olekaan.

Silti pitää jääräpäisesti kysyä jatkuvasti: ”Miten niin ei muka?”

Tietokirjat

Sirpa Kähkönen keskusteli Anne Rutasen kanssa elämänsä tietokirjoista. Hyvä tietoteos on tarinallinen ja siitä pitää löytää tietoa, jota on etsimässä. Non-fiktio on hyvä ilmaus, tietoteos ei ole fiktiota, mutta sen voi silti tehdä kiinnostavaksi. Kirjoittamistaan tietokirjoista hän mainitsi Vihan ja rakkauden liekit ja Kuopion taivaan alla. Tilaustyönä tekeillä on kaksi vuoden 1918 tapahtumia käsittelevää tietokirjaa ensi vuodeksi.

Elämänsä tietokirjoiksi Sirpa Kähkönen valitsi seuraavat teokset:

  • Giancarlo Masini: S.O.S. hätäsanoma maan puolesta. 1971.
    Kyseessä on lasten tietokirja luonnonsuojelusta, jonka avattavista läpistä saa lisätietoja.
  • Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. 2002.
    Kortelaisen väitöskirjaan pohjautuvassa teoksessa viehättää tutkijan intohimo, halu selittää. Kirjoittaja on yhtaikaa historioitsija ja runoilija; jälkimmäinen kertoo, mitä olisi voinut taphtua, edellinen esittää tapahtumat lähteiden mukaan.
  • Riitta Konttinen: Oma tie: Helene Schjerfbeckin elämä. 2004.
    Helene oli syrjäytynyt, syrjässä aikansa taidemaailmasta, mutta sisukas nainen.
  • Antony Beevor: Crete 1841: The Battle and the Resistance. 2005.
    Teos kuvaa vetävästi, miten Kreeta vallattiin. Yhdessä kohdassa brittiläinen upseeri tulee oliivilehtoon, jossa naiset ja lapset ovat painautuneet maata vasten ja katsovat kuin pelokkaat linnut. Uusi sotahistoria tuntuu zoomaavan heikkojen ja hauraiden kohtaloihin. Niistä Sirpa Kähkönen itsekin haluaa kirjoittaa.
  • Götz Aly & Susanne Heim: Architects of Annihilation. Auschwitz and the Logic of Destruction. 2003.
    Teos on aatteen ja aatteellisen ihmisen ja väärässä olemisen arkeologiaa. Se näyttää, miten nuoret miehet piirtävät unelmaansa piirustuslaudoilla.
  • Karl Schlögel: Moscow, 1937. 2014.
    Teos kuvaa Moskovaa parikymmentä vuotta vallankumouksen jälkeen, keskellä Stalinin vainoja, joissa kuoli myös suomalaisia. Se on hienon hieno, uskomaton, hyytävä, kauno- ja tietokirjan yhtymäkohta.
  • Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. 1994.
    Kimmo Rentola on väitöskirjassaan käyttänyt arkistotietoja ja haastatellut SKP:n jäseniä. Tämä keskeinen teos avaa ymmärryksen siihen, miten suomalainen vasemmisto suhtautui Neuvostoliittoon, joka jauhoi kuoliaaksi heidän tovereitaan ja hyökkäsi sitten rauhanomaiseen Suomeen. Ei ole pakko kirjoittaa vaikeasti vaan niin, että sitä haluaa lukea lisää ja lisää. Sirpa Kähkösen Graniittimies menee syvemmälle samaan maailmaan.
  • Jukka Rislakki: Maan alla: Vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941-1944. 1985.
    Vapon arkistot eivät vielä olleet auenneet, joten Jukka Rislakki joutui kokoamaan teoksensa pienistä tiedonsirpaleista.
  • Henrik Meinander: Suomi 1944. Sota, yhteiskunta, tunnemaisema. 2009.
    Henrik Meinander ei mässäile, mutta kirjoittaa syvästi ja luettavasti. Hän löytää yhteiskunnallisen balanssin kokonaiskuvassa. Yhden päivän romaaniin, jossa päällispinta on tiukkaan puristettu, mahtuu paljon yhteiskunnallista pohdintaa ja muistoja.
  • Michel Foucault: Tarkkailla ja rangaista. 2014.
    Kun Sirpa Kähkönen kirjoitti Vihan ja rakkauden liekkejä, niin tämä oli perusteos, jota hän luki ymmärtääkseen vangin osaa – joka oli ollut hänen oman isoisänsäkin osa seitsenvuotiaana. Teos tuo iholle kokemuksen, miten hirveitä me ihmiset voimme olla. Vaikka teos on raaka alusta asti, se ei ole mitään nykyisen väkivaltaviihteen rinnalla.
  • Kirsi Vainio-Korhonen: Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa. 2012.
    Kätilöiksi pääsivät vain naimisissa olevat naiset tai lesket. Aikoinaan kätilöt eivät naisina olleet täysvaltaisia kansalaisia, mutta esimerkiksi tutkiessaan raiskauksen uhria he voivat antaa poliisille lausuntoja täysvaltaisina kansalaisina. Heillä oli myös mahdollisuus opiskeluun.

Mitä saa sanoa?

Sanavapauspaneelissa vasemmalta Karo Hämäläinen, Sirpa Kähkönen, Siri Kolu ja Heikki Aittokoski

Sananvapauspaneelissa Karo Hämäläisen johdolla keskustelivat Sirpa Kähkönen, Siri Kolu ja Heikki Aittokoski.

Sanan- tai ilmaisunvapautta on vaikea määritellä. Missä menevät hyvän maun rajat? Fasismissa ja rasismissa? Sananvapaus on muuttunut viimeisten viiden vuoden aikana, kun vihailmaisut ja henkilökohtaisen vapauden uhkaukset ovat lisääntyneet. Joutuvatko naiset kaventamaan sanavapauttaan törmätessään netin naisvihaan? Joutuvatko tutkijat ja toimittajat useammin vihapuheen kohteeksi kuin kirjailijat? Onko kirjailijoiden tunnetuin sananvapaustapaus Suomessa edelleen Hannu Salaman Juhannustansseista saama jumalanpilkkasyyte 1960-luvulla? Parhaillaan Turkissa tuhannet yliopistoista irtisanotut tutkijat luennoivat ulkona.

Miksi me suomalaiset vihaamme niin herkästi niitä, jotka ovat erilaisia kuin me? Kysymykset Suomessa ovat erilaisia kuin monessa muussa maassa. Suomessa sananvapautta uhkaa itsesensuuri. Paljonko meillä on pelon maantieteen vaientamia? Uskallammeko olla läsnä tietyissä kokouksissa tai ilmaista ajatuksemme? Todistustaakan kerryttäminenhän on vainotun itsensä vastuulla. Meillä pitäisi olla jonkinlainen varhaisen puuttumisen malli.

Uuden teknologian kehittymisessä ongelmat ovat suurempia keski-ikäisillä kuin nuorilla, jotka oppivat kaveripiireissä ja koulussa, miten netissä toimitaan. Vanhemmat sukupolvet tarvitsisivat kasvatusta.

Heikki Aittokoski nosti esiin Sipilä-Yle-casen. Pääministerin pitäisi miettiä ennen kuin perjantai-iltana paukuttaa viestejä yksittäiselle toimittajalle. Toisaalta on hyvä, että asiasta nousi haloo.

Sirpa Kähkönen nosti esiin Kaur Kenderin teoksen Untitled 12 oikeudenkäynnin, joka oli Viron Penille vaikea tapaus. Untitled 12 on kaunokirjallinen teos, joka voisi kuulua yliopiston luentosarjaan pahuudesta kirjallisuudesta. Sananvapaus ja laatu eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Oikeusprosessin kestäessä Kender oli mielisairaalassa tutkittavana, mikä heittää tapaukseen Neuvosto-Viron varjon.

Siri Kolu totesi, että joskus vaientaminen voi kohdistua henkilöön eikä teokseen, mikä on pahempi. Ihmisen persoona vaikuttaa siihen, miten hänestä puhutaan. Voi olla eri mieltä, mutta ei pidä sammuttaa toista persoonaa leimaamalla häntä liian lihavaksi tai liian punatukkaiseksi.

Sirpa Kähkönen sanoi, ettei lue kolumnejaan seuraavia kommentteja, ne eivät häntä kiinnosta. Omien mielipiteiden perusteltu kirjoitus keskustelupalstoilla on harvinaista. Tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa kaikkien on pakko kasvattaa nahkaa.

Göteborgin ensi syksyn kirjamessujen yksi pääteema on satavuotias Suomi. Sirpa Kähkönen on menossa Göteborgiin keskustelemaan itselleen tärkeistä aiheista, vaikka lähes 200 kirjailijaa boikotoi messuja. Voimmekin puhua sisäisestä ja ulkoisesta sananvapaudesta. Jos sisäisesti sammutamme itsemme, taide ja tiede eivät kehity.

Jari Aarnion tapausta tutkivat rikos-ja oikeustoimittajat ovat saaneet nimettömiä postikortteja ja joutuneet oman turvallisuuden vuoksi yöpymään joka yö eri hotellissa. Pirkko Saisio halusi ehkä provosoida Helsingin Sanomien haastattelussa, jossa nosti esiin kuplautumisen ja somen toisiaan vahvistavat mielipiteet. Kulttuurisesta omimisesta oli kyse, kun Laura Lindstedtiä moitittiin siitä, että hän Oneironissa kirjoitti erilaisista, eri kulttuureista tulevista ihmisistä.

Sirpa Kähkönen sanoi, että Ranskassa voidaan huutaa toiselle: ”Mene järveen tai Atlantiin, en enää koskaan puhu kanssasi” – ja jatkaa sitten sovussa siitä, mitä yhdessä syötäisiin. Suomessa meiltä puuttuu kulttuurista rohkeutta heittäytyä väittelyn pyörteisiin.

Heikki Aittokoski sanoi, että tarvittaisiin hyvää kotikasvatusta. Siri Kolu sanoi, että some ei ole henkilön itsensä valitsema. Onko some sosiaalisen väkivallan väline? Kun viime maanantaina Helsingin Rautatientorin mielenosoitus purettiin, niin toimittajan Persicope-lähetykseen tallentui paitsi mielenosoittajan huuto naispoliisille: ”Sano nimesi, senkin maanpetturi” myös mielenosoittajien hyökkääminen toimittajan kimppuun ja tämän pakeneminen. Pitäisikö meillä olla mahdollisuus mennä Raivohuoneeseen kuten menemme Personal trainerille? Niin, aiemmin Suomessa kiukku purettiin niin, että mentiin tekemään motti halkoja.

Siri Kolu on kirjoittanut tytöstä, joka halusi olla poika. Hän ei ole jatkanut aiheesta vaan toivoo, että kokijat kirjoittaisivat, miltä tuntuu maahanmuuttajasta ja homosta. Hän ei halua viedä toisten eväitä ja tuottaa uutta hiljaisuutta. Kirjallisuus on eläytymistä ja empatian kokemista.

Some ja netti on tuonut lisää sananvapautta. Aiemmin sanomisen oikeus oli harvainvallalla. Nyt joka kirjailijalla, poliitikolla ja kansalaisella on mahdollisuus olla oma mediansa, mikä edistää monenlaisten mielipiteiden esiintuloa.

Orhan Pamuk on sanonut, että joskus hänellä on vähemmän sananvapautta, ja silloin hänellä on kolme henkivartijaa. Joskus hänellä on enemmän sananvapautta ja silloin riittää vain yksi henkivartija.

Kansanmusiikkia keskustelupalstoilta

Kalevauva.fi-trubaduurit

Perjantain päätteeksi Aapo Niinisen ja Kimmo Nummisen Kalevauva.fi-trubaduuriyhtye esitti kappaleita, joiden sanat he olivat poimineet netin vauva.fi-foorumilta. He korostivat laulujensa lomassa, että eivät ole itse kirjoittaneet niiden sanoja, että sanat on kirjoittanut Suomen kansa.

Syntyykö tästä nykyajan kansanperinnettä?

Kirjateekki

Lauantaina pureuduttiin jääräpäiseen kirjallisuuteen Kirjateekissa, jossa juontajana oli Sakari Katajamäki, Kirjajukkina Kaarina Hazard ja Markus Leikola, ja lausujina Jarmo Heikkinen ja Mirjami Heikkinen.

Kirjateekissa vasemmalta Sakari Katajamäki, Kaarina Hazard ja Markus Leikola

Kirjajukat valitsivat luettavaksi otteita kirjallisuudestamme.

Tove Jansson käy juhannuksen, suomalaisten kaikkein pyhimmän kimppuun, ja nostaa sähkön virkavaltaa vastaan. Vanhat kirjat eivät vanhene siinä kuin lukija vanhenee. Minna Canthin lehtikirjoitus on vastine, joka ilkamoi vastustuksesta ja nousee liekkiin. Lehtikirjoituksessa viehättää jääräpäisyys, jolla yksityiskohtiin tartutaan. Leena Lehtolainen kuvaa Suomen poliisin äärimmäistä itsepäisyyttä. Taustalla on paitsi avointa rasismia myös kyvyttömyys ja haluttomuus hyväksyä muutosta. ”Minä en muutu vaikka maailma muuttuu!”

Susanna Alakoski kuvaa Ruotsiin 1960–70-luvulla muuttanutta perhettä, joka on köyhä, mutta jolla on kaikkea kuten kylpy ja lämmin vesi. Isä kantaa roskalavalta perheelle huonekaluja, myös parisängyn. Katkelma kuvaa, miten isä itsepäisen sinnikkäästi on päättänyt selvitä ja äiti on päättänyt olla isän puolella. ”Näillä mennään.” Juha Hurme kuvaa Aimon ja Köpin soutumatkaa Kustavista Ouluun, pakomatkaa sivilisaatiosta. Hurme kirjoittaa itsensä ihmisten unien hallitsijaksi. Katkelman paino on ikuisuuskysymysten käsittelyssä. Seitsemänsatasivuinen teos on rytmiikaltaan mestariteos.

Henriikka Tavin rakkausrunossa näkyy elämän itsepäisyys, loputtoman toiston itsepäisyys, elämä itse on itsepäinen. Me kaikki kuljetamme bussia vuorotellen.
Pentti Saarikoski huitoo vimmaisena nuorena; suuri isäkapina on tulossa ja nuorisokulttuuri nousemassa. Riikka Alaharjan teoksessa päähenkilön lapsella on hengenvaarallinen syöpä, ja päähenkilö itse eroamassa lapsen isästä. Hän on yksin ja itsenäinen. Kyse on hienosta sukupuolen ja sukupolven kuvauksesta.

Tellervo Koivisto

Vasemmalta Päivi Istala, Tellervo Koivisto ja Anne Mattsson

Sylvään koulun juhlasalissa taisi olla yleisöennätys, kun vuorossa oli Tellervo Koiviston haastattelu. Istumapaikat täyttyivät ja ihmisiä seisoi salin seinustoilla ja käytävillä. Ilma tuntui loppuvan, vaikka ulko-ovet olivat selällään. Keskustelu välitettiin kaiuttimista myös Sylvään koulun pihalle ja YouTubeen.

Päivi Istala haastatteli Tellervo Koivistoa ja tämän elämäkerran kirjoittajaa Anne Mattssonia. Kysymykseen itsetunnosta Tellervo Koivisto totesi, että ei itsetunnon kanssa synnytä vaan se kehittyy huonoksi tai hyväksi. ”Vajavainen se on ollut, nyt se on tasapainossa, ei ole mennyt överiksi.” Huumoristaan hän totesi, että satakuntalainen huumori on karu, juro ja lauluton. Hän kertoi tulevansa ulkonäöltään äidin sukuun, ajattelutavaltaan isän.

Anne Mattsson selitti, että kun hän oli kirjoittanut Sylvi Kekkosen ja Seela Sellan elämäkerrat, niin oli luonnollista kysyä, voisiko hän kirjoittaa Tellervo Koiviston elämäkerran. Siihen Tellervo Koivisto totesi: ”Kun ikää kertyy näin paljon, niin olisi ollut se vaara, ettei kukaan olisi kysynyt.” Kirjaa työstettiin parin tunnin raskaissa istunnoissa, joissa käännettiin ja väännettiin vanhoja asioita, sukujuuria ja kodin merkitystä. Istuntojen välillä haastattelija jatkoi työtään arkistossa.

Kysymykseen sukkien parsimisesta Tellervo Koivisto totesi, ettei ole koskaan parsinut sukkia. Opettajatäti toi sukkia niin, että niitä oli aina. Lisäksi tämä oli opettanut Mauno Koiviston parsimaan sukkia niin, etteivät ne näyttäneet parsituilta. ”Miksi minä olisin opetellut parsimaan?”

Keskustelussa muisteltiin ensitapaamista Mauno Koiviston kanssa, Jatkoaikaa, Lenita Airistoa ja otsakiehkuraa, virkaanastujaisten mustaa toreadorihattua sekä Suomen Kuvalehden rouva Koiviston päiväkirjapakinoita.

Miten Tellervo Koivisto suhtautui kuullessaan, että moinen pakina oli hänen tietämättään ilmestynyt Suomen Kuvalehdessä? ”Menin ensin ostamaan lehden.” Pakina oli hienoinen pettymys, siinä oli pantu ministerinrouvat lörpöttelemään. Hän osti kuvallisen postikortin ja lähetti päätoimittajalle. Se ei ollut haukkumakirje vaan samaan tyyliin jotain, joka silloin tuntui älykkäältä. Päätoimittaja soitti nopeasti ja ehdotti pakinoiden jatkamista. Niinpä Tellervo Koivisto kirjoitti yhdellä kertaa kolme pakinaa, vaikka ei ollut koulun jälkeen kirjoittanut muuta kuin kirjeitä. Bisquitkin sanoi: ”Sinä, Tellervo, olet parempi pakinoitsija kuin minä.” Pakinoiden aiheet löytyvät yllättävän helposti ja juttua syntyi.

Kortista, jonka Tellervo Koivisto lähetti päätoimittajalle, ei valitettavasti ole jäänyt kopiota. Sen sijaan 7-vuotiaan pojan ihailijakirje toreadorihatusta on edelleen jäljellä.

Kotirouvana Tellervo Koivisto toimi miehensä tiedotussihteerinä; puolusti Kepua, kehui Ele Aleniusta ja piti Hertta Kuusista sharmikkaana. Kotirouvaidentiteetti murtui vähitellen 1940-60-luvuilla, mihin vaikuttivat Betty Friedanin kirjat, Elina Haavio-Mannilan tutkimus ja tuotanto sekä Yhdistys 9. Kun oli kotirouvana perheessä, jossa oli vain yksi lapsi, niin kaipasihan siinä jotain ihan itse tekemistä.

Hän meni mukaan Yhdistys 9:n toimintaan, vaikka pelkäsi nuoria kouluja käynneitä naisia ja hirvitti mennä mukaan, kun oli vain kotirouva. Yhdistys 9:ssä hän näki, että naisten tasa-arvon eteen oli vielä paljon tehtävää. Hän imi tietoa ja vei sitä paikkoihin, joissa sellaista ei aiemmin ollut ollut. Oliko se radikaalia tai vasemmistolaista? Yhdistys 9:ssä käsiteltiin asioita, joilla ei ollut mitään väriä ja jotka tänä päivänä ovat itsestäänselviä niin oikealla kuin vasemmalla.

Aulikki Oksasen Ylistyslaulu maamme portsareille kuvaa tilannetta 1960-luvulla, kun nainen ei päässyt yksin eikä edes toisen naisen kanssa ravintolaan. Jörn Donner ja Harriet Andersson eivät päässeet Kalastajatorpalle, kun Anderssonilla oli yllään housuasu – suoraan Pariisin muotihuoneista.

Kun Arvo Salo 1970-luvulla pyysi Tellervo Koivistoa SDP:n kansanedustajaehdokkaaksi, aikaa päätöksentekoon oli vain kaksi tuntia. Kuultuaan puolisonsa ehdokkuudesta Manu oli sanonut, että hänkin voisi antaa sata markkaa vaalirahaa. Vaalikampanja oli kotikutoinen: vaalimainoksen yksi valokuva oli otettu Eeva-lehden haastattelusta ja toisessa juteltiin naapurinrouvan kanssa, joka näin joutui SDP:n vaalimainokseen. Ensimmäinen ja ainoa vaalitilaisuus oli Pitäjänmäen työväentalolla. Tellervo Koivisto ajoi sinne omalla autollaan ja kyseli tietä kioskilta ja huoltoasemalta saamatta vastausta. Niinpä hän otti taksin, mutta tämäkin kyseli tietä samalta kioskilta. Lopuksi Tellervo Koivisto saapui perille tunnin myöhässä. Hikisenä hän otti takkia päältään ja sitten hattua – kunnes huomasi, että se olikin peruukki.

Kysymykseen lapsuuden uskonnonopettajasta, koulukiusaamisesta ja masennuksesta Tellervo Koivisto totesi, että masennus ei enää pysynyt hänen sisällään, joten hänen piti huutaa siitä ääneen 70-vuotiaana 1990-luvun lopulla. Hän oli laihtunut eikä kahvikuppi pysynyt kädessä. Kansalaisten yhteydenotot lämmittivät, oli myötätuntoa ja saattoi auttaa ihmisiä. Mutta onko masennuksesta nyt tullut jo kulkutauti?

”Kaikki olennainen on kirjassa, tämä keskustelu on jo sen ulkopuolista. Nyt voin olla jo vapaana.”

Kategoria(t): kirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *