Aino Sibelius – rakkaus kantaa

kaunis, kiihkeä
rakkaus, kunnioitus
kantaa arjessa

avoimuus luottaa
iloitsee luovuudesta
antaa anteeksi

puutarhanhoito
harrastus ja terapia
ruokaa perheelle

Helsingin yliopiston alumnien kirjallisuuspiirissä maanantaina 13.4.2015 Jenni Kirves kertoi vahvasta, sitkeästä ja herkästä Aino Sibeliuksesta, josta hän on kirjoittanut teoksen Aino Sibelius – ihmeellinen olento. Aino ei ollut alistettu vaan itse osansa valinnut. Välillä rahapulan, alkoholismin ja masennuksen varjossa usko ja toivo loppuivat, mutta rakkaus ei milloinkaan. 

Aino ja Jean Sibeliuksen rakkaus oli kaunista ja kiihkeää, he kunnioittivat toisiaan, olivat päättäneet pysyä yhdessä ja olivat toisilleen ehdottoman avoimia. Mitään asioita, kipeitäkään, ei salattu. Sibeliukselle avioliitto oli pyhä ja hän vaati rajatonta rakkautta. Aino taas oli rakkaudessaan vaatimaton, antoi anteeksi pyytämättä. Hänen elämäntehtävänsä oli valmistaa miehelleen kaikki niin, että avioliiton kolmas osapuoli, musiikki, ei kärsisi. Ainon iloisuus oli Sibeliuksen luovuuden edellytys. Joskus Sibelius sanoi olevansa kuin lasiprisma, kun taas Aino oli timantti. Aino ei kokenut olevansa uhri vaan etuoikeutettu; hänen ei tarvinnut kysyä elämänsä tarkoitusta.

Alumnien kysymykset ja Jenni Kirveen vastaukset syvensivät kuvaamme Aino Sibeliuksesta. Sibeliusten elämä oli auringonpaistetta, mutta arki hirveää; välillä iski syvä masennus, välillä mykkäkoulu kesti pitkään. Sibelius kirjoitti: ”Sielumme kuluvat, jos olemme jatkuvasti kosketuksessa toistemme kanssa.” Hän pakeni kotoa – erityisesti silloin, kun Aino oli raskaana ja masentunut. Toisaalta säveltäjän luova työ vaati yksinäisyyttä. Ainon mukaan avioliiton onnellisin aika oli vuosina 1908–1915, jolloin mies lopetti juomisen kurkkusyövän vuoksi. Lopullisesti Sibelius rauhoittui vasta poltettuaan kahdeksannen sinfoniansa.

Ainolle äitiys oli tärkeää, jopa niin tärkeää, että mies oli välillä mustasukkainen lapsille. Hän sanoikin olevansa Ainon kuudes lapsi. Sibelius ei julkisesti omistanut yhtään työtään Ainolle, mutta esimerkiksi Lemminkäissarjan joka säkeessä soi heidän rakkautensa.

Sibeliusten perheessä oli kaksi apulaista, joita suurperheessä tarvittiinkin tuohon aikaan, jolloin eineksiä ei ostettu kaupasta vaan riistalinnut piti itse kyniä ja valmistaa ruuaksi. Aino hoiti puutarhaa ja lasten kotikoulua. Lisäksi hän teki käännöstöitä ja kirjoitti puhtaaksi Juhani Ahon tekstejä – kun muiden oli vaikea saada selvää Ahon käsialasta.

Sibeliuksen turhamaisuus oli tunnettua: hänellä oli esiintymismatkoillaan aina uusi, muodinmukainen puku. Aino puolestaan oli tolstoilaisen vaatimaton. Kun Sibelius kehui pukujaan, Aino kertoi ostaneensa lapsille makkaroita. Kun Suomi 1920-luvulla liittyi Bernin sopimukseen, Sibelius alkoi saada tekijänoikeuskorvauksia.

Puutarhanhoito oli Ainolle enemmän kuin harrastus. Tolstoilaisuuden mukaan ihmisen pitäisi elättää itsensä kättensä töillä. Lisäksi puutarha tarjosi tarpeellista täydennystä ruokapöytään ja puutarhanhoito oli terapiaa.

Lahjakkuus ei ole oikeus vaan myös velvollisuus. Sibelius kärsi esiintymisjännityksestä ja vapisevista käsistä, hän oli – kuten nykyään sanotaan – erityisherkkä ihminen. Aino oli ensimmäinen, joka uskoi hänen nerouteensa.

Jean Sibelius kirjoitti ystävälleen ja tukijalleen Axel Carpelanille: ”Sinä olet ainoa, joka ymmärrät musiikkiani.” Tarkoittiko tämä, että Sibeliuksen mielestä Axel Carpelan ymmärsi hänen musiikkiaan paremmin kuin Aino? Tuskin, Ainohan oli osa Sibeliuksen musiikkia.

Axel Carpelan oli nerokas verkostoituja – jo ennen kuin kyseistä käsitettä käytettiin; hän keräsi useaan otteeseen rahaa Sibeliukselle. Niinpä Sibelius omistikin toisen sinfoniansa hänelle.

Sibelius sai valtion eläkkeen keisarin erikoismääräyksestä – mihin saattoi vaikuttaa musiikinopettajan paikan häviäminen Robert Kajanukselle. Sibeliusten lapsetkin olivat oppineet puhumaan ”voileipäkappaleista”, pienistä tilaustöistä, joilla saatiin voita leivälle.

Sibeliusten avioliitosta kerrotaan monia tarinoita. Erään mukaan Sibelius olisi vastannut Ainon kysymykseen Symposium-piirin Kämpin tapaamisesta kotiutumisesta: ”En tiedä. Olen säveltäjä, en ennustaja.” Mitään todisteita tällaisesta ei ole; Sibelius tuskin olisi vastannut vaimolleen noin tylysti. Sen sijaan hän kirjoitti kerran: ”Olen mielenkiintoisessa seurassa. Palaan vähitellen.”

Kategoria(t): Kulttuuri, musiikki Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *