Muistot ja unelmat sykkivät

vaahterankukat
sykkivät unelmia
kevään muistoja

Vaahterat kukkivat 14.5.2011, kuten ne kukkivat keväällä 1960-luvun lopulla. Silloin pelasimme pesäpalloa aavistamatta, että muutaman vuoden kuluttua, vuonna 1971, pelikenttämme paikalle valmistuisi Finlandiatalo.

Tänään jo raitiovaunussa aavistin kanssamatkustajieni pukeutumisesta, ketkä heistä jäisivät kanssani Finlandiatalon pysäkillä SYKin 125-vuotisjuhlaan. Pukukoodina oli tumma puku.

Finlandiatalon toisen kerroksen lämpiössä etsittiin tuttuja, käteltiin ja halattiin. Muistot jysähtivät puheensorinaan.

Lukiossa Seppo Toivosen tiedottaja-kurssilla harjoittelimme argumentointia ja mikrofonin käyttöä ja kirjoitimme yhdessä artikkelit kevättalvella ilmestyneeseen Oraan numeroon. Kirsti Mäkisen kirjallisuuskurssilla keskustelimme mm. runoista ja aikakauslehtien artikkeleista. Myöhemmin olen tavannut hänet useasti Vanhan kirjallisuuden päivillä Vammalassa ja Mika Waltari -seuran tilaisuuksissa. Timo Alankoon tutustuin jo ennen SYK:n vanhempieniltoja Helsingin yliopistolla. Mieleeni jäivät hänen sanansa uusien opiskelijoiden tiedotustilaisuudessa 1970-luvulla: ”Loppujen lopuksi ei ole kovin suurta merkitystä sillä, mistä aineesta gradunsa tekee – kunhan sen tekee valmiiksi. Sillä voi osoittaa työnantajalleen, että osaa hoitaa aloittamansa tehtävän loppuun asti.” Esko Kilven syvällisiä ja sydämeen käyviä esityksiä olen seurannut monissa verkko-opetuksen seminaareissa.

Puolitoistatuntinen juhlaohjelma esitteli vuodenaikojen mukaan sykkiläisten monipuolista osaamista: musiikki- ja tanssiesityksiä, tarinoita eri vuosikymmenniltä, puheita, runoja monilla kielillä, muotinäytös eri vuosikymmenten näytelmävaatteista, taidetta ja yhteislauluja.

Rehtorit astuivat muotokuvistaan keskustelemaan nuorten oppilaiden kanssa. Lucina Hagman moitti nykyajan tyttöjen roikkuvia hiuksia, mutta ilahtui kuullessaan heiltä, että naisten ja miesten tasa-arvoiset opiskelumahdollisuudet ovat Suomessa nykyään itsestäänselviä eikä niiden eteen tarvitse taistella toisin kuin rohkean Suomalaisen Yhteiskoulun alkuaikoina Suomen keisarillisessa suurruhtinaskunnassa, jolloin Lucina Hagman aloitti koulun aamuhartauden sanoilla: ”Meidän isämme ja äitimme, joka olet taivaassa.”

Muistan, että Nervanderinkadun aamuhartauksissa luokkamme paikat juhlasalissa olivat yhden vuoden ajan äitini isoisän Oskari Mantereen muotokuvan alla.

Petteri Salomaa muisteli kouluaikaansa Nervanderinkadulla ja Isonevantiellä, opettajia, jotka kehittivät pedagogiikkaa ja kirjoittivat oppikirjoja sekä uhrasivat aikaansa oppituntien jälkeiselle runsaalle harrastustoiminnalle: kuorot, orkesterit, näyttämötoiminta, kuvataide, savisakki, koulun lehden Oraan toimittaminen, liikunta ja urheilu.

Muistan Oraan kapean toimitushuoneen Nervanderinkadun kattopuutarhan vieressä, vahakset, joille lehtijuttuja kirjoitettiin, vahaskoneen, joka joskus tuhri sormet ja kynnet musteeseen, monistetut sivut, jotka levitettiin pinoiksi ruokalan pitkille pöydille ja koottiin lehdiksi. Kun koulu vuonna 1972 muutti Isonevantielle, Oraan päätoimittajana, äitini jalanjäljillä, haastattelin koulun opettajia uusista tiloista ja niiden mahdollisuuksista. Nauha, jonka purkaminen Oraan seuraavan numeron tekstiksi vei enemmän aikaa kuin osasin aavistaa, näyttää edelleen olevan hyllyssäni, vaikka Oraan vanhat numerot ilmeisesti hävisivät muutossani pari vuotta sitten.

Kategoria(t): kirjallisuus, musiikki, Opetus, tanssi Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *