moderni nainen
lepattaa, väitöskirja
raivataan suossa
Mika Waltari -seuran jäsentilaisuuden 18.11.2010 alussa kannettiin pari tuolirivillistä lisää Töölön kirjaston Mika Waltari -saliin. Tohtori Taru Tapioharju kertoi viettäneensä Mika Waltarin kanssa parinkymmenen vuoden ajan kaiken vapaa-aikansa. Waltariin hän innostui jo 12-vuotiaana saatuaan äidiltään Kuun maiseman.
1990-luvulla eri tutkimusten mukaan Mika Waltari oli Väinö Linnan ohella yksi suosituimpia ja merkittävimpiä kirjailijoitamme. Silti Waltarista ei aikaisemmin ole tehty väitöskirjaa. Monissa väitöskirjoissa hänen tuotantoaan tarkastellaan muiden kirjailijoiden tuotannon ohella, mutta Taru Tapioharju uskalsi keskittyä Waltariin ja lähteä kiviselle tielle kolmen käsikirjoituksen suohon. Toisen käsikirjoituksen luettuaan ohjaava professori totesi, että tutkimus herättää yhä enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Hän totesi myös, ettei kukaan toinen tutkija ollut jaksanut näinkään pitkälle Waltarin parissa.
Poikkeuksellisen tuottelias, viihdekirjailijan maineessa ollut Waltari oli versiokirjailija, hän toisti samoja teemoja runoissaan, pienoisromaaneissaan ja romaaneissaan.
Taru Tapioharju väitteli huhtikuussa 2010 Irenen diskurssista Waltarin vuonna 1931 julkaistussa Appelsiininsiemenessä. Tuon aikaisissa romaaneissa kuvattiin runsaasti miehen seikkailumatkoja, minän etsimistä. Nainen rakensi merkityksiä miehen kautta; mieheen liittyi lähteminen, naiseen jääminen.
Taru Tapioharju luetteli hennolla äänellään innostuneesti väitöskirjansa viitekehyksen käsitteitä: kertova, fiktiivinen, monitasoinen, moderni, kaupunkilainen. Häneltä oli kysytty, miksi hän tutkii mieskirjailijan kuvaamaa uutta naista, miehen puhumaa modernia naista.
Appelsiininsiemenen lepattava maailma oli ristiriitainen malli kasvavalle nuorelle tytölle. Tupakointia ja alkoholinkäyttöä käsiteltiin, seksuaalisuudesta ei vielä puhuttu avoimesti. Miehet pelkäsivät uutta naista selvästi enemmän kuin naiset; hylkäisikö uusi nainen perinteisen äitiyden?
Appelsiininsiemen tutkii ja pohtii, mutta vastauksia ei tule. Waltarilla moderni nainen ei muutu sankariksi vaan jää edelleen objektiksi, miehen matkan kohteeksi. Esimerkiksi Aino Kallaksen romaaneissa nainen voi nousta sankariksi.
Kaupunki avautui Irenelle ja muille moderneille naisille, he saivat kokea kaupungin toisin kuin äitinsä, jotka pääsivät kodeistaan vain lähikauppaan ja hautausmaalle. Irene pääsi Stockmannillekin, mutta hän ei voinut liikkua samalla tavoin kuin miehet. Jo lapsena hänen pikkuveljensä kiersi Kalliota ja merenrantoja, kun hänen oma liikkumapiirinsä Töölössä oli suppea. Vasta miehen seurassa hän pääsi Kulosaareen ja merenrantaan.
Yleisön joukosta kerrottiin, että Helsingissä ensimmäinen ravintola, jonne nainen saattoi mennä ilman miesseuraa, oli White Lady.