sanojen, kielten
ilotulitus viskaa
perinteen liitoon
Baltiakeskukset tuolit eivät riittäneet, kun Mariankadun ystävyysseurat Tuglas-seura, Rozentals-seura ja SVYL tarjosivat 8.1.09 jäsenilleen monipuolisen kimaran tiedettä ja taidetta. Esitysten välillä paikkoja vaihdettiin jonkin verran ja eteisessä seisoneet pääsivät lepuuttamaan jalkojaan, samoin myöhemmin lumituiskun keskeltä saapuneet.
Professori Riho Grünthal odotti kärsivällisesti tuoleja kantavien järjestäjien lupaa ennen kuin aloitti esityksensä suomen kielen invaasiosta Viroon. Googlettamalla Postimees-lehden ja Eesti Päevalehden arkistoista sanoilla soome ja soomlane ja niiden johdoksilla hän päätyi siihen, että virolaiset lehdet julkaisevat Suomea ja suomalaisia koskevia uutisia enemmän kuin suomalaiset lehdet Viroa ja virolaisia koskevia. Tosin hän totesi, että jotkin tuloksista taisivat enemmän kuvastaa verkkolehden tarjoamia hakumahdollisuuksia kuin hänen etsimiään kieleen liittyviä tutkimustuloksia.
Jakamaansa monisteeseen, jota kopioitiin nopeasti lisää, hän oli koonnut sanomalehdistä ja verkkokeskusteluista esimerkkejä suomen kielen vaikutuksista viroon. Esityksen jälkeen asiantuntevia kysymyksiä sateli lähes loputtomiin kunnes Riho Grünthal luovutti työasemien, sohvan ja kirjahyllyjen keskellä olevan esiintymisareenan seuraaville puhujille, Juhani Salokanteleelle ja Tuula Lyytikäiselle, jotka innokkaalla kaksinpuhelullaan paikkasivat sairastuneen Sirje Oleskin esitystä virolaisesta kirjallisuudesta.
Tuula Lyytikäinen aloitti Elo Viidingistä, jonka novellin hän oli suomentanut Tuglas-seuran uusimpaan jäsenlehteen Elo. Elo Viiding aloitti jo nuorena kielellisillä kokeiluilla ja ilotulituksella, joista laajensi yhteiskunnalliseen runouteen säilyttäen kriittisten kannanottojen keskelläkin ylevän hienostuneisuuden. Tuula Lyytikäinen suositteli tutustumista Elo Viidingin tuotantoon, koska se tarjoaa hyvän kuvan virolaisen runouden monipuolisuudesta.
Kaksinpuhelu jatkui Viron 1990-luvun runoyhdistyksiin, jotka hiipuivat hiljaa, kun runoilijat kasvoivat aikuisiksi ja liittyivät Viron Kirjailijaliittoon, kustantajiin, joiden merkitys Virossa on vähäisempi kuin Suomessa, merkittäviin nuoren polven runoilijoihin, joista Tuula Lyytikäinen mainitsi Kristiina Ehinin, Jan Kausin, Etelä-Viron runoilijat, Jürgen Roosten ja Asko Künnapin. Lopuksi Juhani Salokannel keskittyi Andrus Kivirähkin hauskaan ja monipuoliseen tuotantoon, josta on suomennettu Riihiukko ja Romeo ja Julia. Riihiukko osoittaa, miten virolainen kansanperinne kratteineen ja oveluuksineen eroaa hiukan tosikkomaisesta suomalaisesta. Andrus Kivirähkin tuotantoon kannattaa tutustua myös siksi, että ymmärtäisi siihen pohjautuvia virolaisen päivänpolitiikan sanontoja.
Marjo Mela Rozentals-seurasta taisi olla ainoa kalvoilla varustautunut esiintyjä, tosin kalvoilla oli lähinnä luettelo niistä Latvian historiankirjoituksen ajanjaksoista, joita hän esityksessään käsitteli. Historiantutkijan ura Latviassa ei houkuttele, kun palkka mistä tahansa muusta olisi moninkertainen, ja nyt laman aikana virkamiesten palkkoja leikataan vielä 15 %. Silti Latvian historiassa vaikutti olevan lukuisia, myös kipeitä, aukkoja, jotka pitäisi vain käsitellä.
Marjo Melalla oli kiire seuraavaan tilaisuuteen, mikä ehkä heijastui hänen esitykseensä: paljon asiaa kiireesti. Yleisöllä oli sitäkin enemmän kysymyksiä, joilla pidätettiin kirjat ja kalvot sylissään kohti ovea suunnistavaa esiintyjää.
Jäljellä oli Kalevi Wiikin esitys virolaisten ja suomalaisten genetiikasta sekä vieressäni istuneen Kalju Suuren valokuvanäyttelyn avajaiset. Kun yskänpuuskat yhä muistuttivat hiljaa hiipuvasta keuhkoputkentulehduksestani, annoin istumapaikkani eteisestä vyöryvän ihmismassan valloitettavaksi, loin silmäyksen valokuvanäyttelyyn ja suuntasin lumituiskuun.