Kirjoittajan ääni ja kehitysromaani

ikimorsian
sulaa sarastuksessa
äänen kaaokseen

kielen Ikaros
lentää minuuden tekstin
polttavaan kitaan

Kriittisen korkeakoulun Kirjoittajakoulussa Merja Virolainen puhui kirjailijan omasta äänestä esimerkkinään Emily Dickinson, joka kirjoitti monitulkintaisia runoja jo 1800-luvulla paljon ennen modernisteja. Dickinson käyttää suuria kontrasteja, rotkoja ja aamun sarastuksia, erilaisia eläimiä hevosista käärmeisiin ja rottiin, morsiushuntua, kahleita, vankityrmää, puutarhaa ja Raamatun Golgataa. Runot punoutuvat dialogeista ja ihmettelystä yhtaikaa haudanvakaviksi ja ironisiksi.

Dickinson oli pikemmin romantikko kuin realisti, ei kuitenkaan idealisti. Pienessä maalaisyhteisössä uskovien keskellä hän kärsi ankarista vanhemmista ja äidin toistuvasta masennuksesta. Runojen teemoina ovat rakkaus naiseen ja mieheen, luonto, kuolema ja Jumala. Nainen on Golgatan kuningatar, jonka mies omistaa, ikuinen morsian ikuisessa siirtymävaiheessa ikikaaoksessa. Runot ovat eksistentiaalisia ja nietzscheläisiä – vaikka Dickinson ei tuntenut Kierkegaardin eikä Nietzschen teoksia. Luontoon sulautuminen merkitsi kuoleman toivomista.

Esikuvat, traditio, kuvasto ja ympäristö vaikuttavat kirjailijan sisäiseen maailmaan. Retoriset keinot, tunteellisuus, tiiviys, rytmi, sanaleikit, rakenne, tyylilaji, oma elämäkerta ja teemat luovat kirjailijan omaa ääntä. Se ei synny vahingossa, kirjoittaja voi luoda sen tietoisesti.

Harry Forsblom kertoi James Joycen henkisestä kehitysromaanista Odysseuksesta. Jätettyään kotimaansa Irlannin Kirjailija kehittyi globaaliksi intellektuelliksi. Jo Cervantesin Don Quijote on kehitysromaani, jossa sankari etsii aitoja arvoja keinotekoisten joukosta ja päätyy fiktioihin.

Modernin kirjallisuuden uudistajalle Joycelle etsintä on verisintä totta. Hänen taiteellinen kutsumuksensa protestoi perinteisiä arvoja, erityisesti kirkkoa vastaan. Symbolisessa tarinassa luodaan vastine kaikelle, joka halutaan tuhota, Daidalos ja Ikaros, isä ja poika ovat yhtä, päähenkilön nuorempi ja vanhempi minä. Realistisen tason rinnalla kulkee homeerinen, myyttinen taso.

Freudilainen isäkapina on ylitetty filosofiassa ja kirjallisuudessa moneen kertaan. Kieleen perustuva lacanilainen filosofia kumoaa freudilaiset staattiset käsitykset. ”Minuus on teksti”, intertekstuaalinen teksti, luo joustavasti ja elastisesti uusia tilanteita, joissa esittää näkemyksensä kulttuurista ja yhteiskunnasta. Kieli luo joustavasti uutta ja kapinoi vanhaa vastaan, voittaa todellisuuden, nousee sen yläpuolelle.

Joycen suomentamaton Finnegans Wake on kielellisesti nerokas fantasia tai unimaailma, jossa pubin omistaja perheineen vaeltaa erilaisissa tilanteissa hahmoaan ja muotoaan muuttaen.

Modernistien subjektivismi pyrkii hallitsemaan koko maailmaa kun taas postmodernistit hyväksyvät maailman sellaisena kuin se on; sitä ei voida muuttaa, ainoastaan kuvata. Postmoderni romaani pyrkiikin perinteistä kehitysromaania moniulotteisempaan otteeseen, ironisoimaan ja parodioimaan.

Kategoria(t): kirjallisuus Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *